torstai 28. heinäkuuta 2016

Luokkakokous

18.6.2016 se tapahtui. Olin luokkakokouksessa. Mä taiteilin paljon sen välillä, että uskallanko mennä vai en. Tiesin, että jos en menisi, tulisin katumaan, mutta toisaalta mua pelotti mennä. Onneksi kuitenkin menin. Olisin todellakin tullut katumaan, jos olisin jättänyt välistä.

Mä olen saanut nyt ympyrän suljettua. Mä en ole nähnyt sen jälkeen yhden ainoata painajaista peruskouluajoista ja mun taakkani on keventynyt todella paljon.

Ja tässä syy.

Menin paikalle. Olin ensimmäisiä, jotka saapuivat paikalle. Olo oli aika hermostunut. En tiennyt miten olla niiden ihmisten kanssa. Olin parille naiselle laittanut yksärillä Facebookin kautta, että mua jännittää ihan hirveästi tulla paikalle, koska kärsin paniikkihäiriöstä. Sain osakseni tsemppausta ja se helpotti. Silti sosiaalinen kanssakäyminen oli hieman jännittävää. Huomasin kuitenkin hyvin nopeaan, että mä jännitän turhaan. Ne ihmiset otti mun vertaisinaan vastaan. Mä juttelin monien kanssa hyväntuulisena. Ihmisiä kiinnosti kuulla mitä mulle kuului ja mua kiinnosti kuulla, mitä heille kuului.

Se merkittävin asia tapahtui kuitenkin silloin, kun alkujutustelujen ja asettautumisen jälkeen istahdettiin piiriin, jossa jokainen vuorollaan sai kertoa parhaimman ja paskimman muiston peruskouluajoilta.

Siinä vaiheessa mulla alko paikat täristä ja painin itseni kanssa, että uskallanko mä kertoa kiusaamisesta, siitä miltä musta oli tuntunut ja siitä miten mä asiat koin.

Mä uskalsin.

Mun vuorollani mä keräilin itseäni ja sanoin, että tätä on todella vaikeaa kertoa. Porukka tsemppasi kertomaan ja muutama varmasti aavisti, mitä oli tulossa. Mä kerroin, miten kaikki alkoi, ne tapahtumat isän sairastumisesta ja sen miten se muhun vaikutti ja sen miten mä silloin muutuin pelokkaaksi ja jolloin mun kiusaaminen alkoi. Mä kerroin myös ajatuksista itsemurhasta 10-vuotiaana. Mä kerroin, miten paljon muhun sattui.

Ihmiset kuunteli mua, ne katsoi muhun tiiviisti. Ne painoi jokaisen sanani mieleen. Kun mä sain kerrottua osuuteni, sain osakseni vilpittömiä pahoitteluja ja anteeksipyyntöjä. Yksikin mies, joka peruskoulussa oli ehkä pahimpia kiusaajiani, katsoi mua tiiviisti silmiin ja kertoi, miten todella pahoillaan hän on kaikesta. Toinen mies ääneen totesi kaikille, että on varmasti ollut todella raskasta kantaa tuota taakkaa tähän päivään asti. Porukka myös kiitteli, että mä kerroin mulle vaikeasta asiasta, he sanoivat, että olin rohkea. Rohkea siinäkin mielessä, että uskalsin tulla paikalle, koska kerroin heille, miten taistelin pelkoa vastaan kohdata heidät. He sanoivat, miten iloisia olivat, että mä uskalsin kohdata heidät. Mutta hyvin pahoillaan siitä kaikesta, mitä he ajattelemattomuuksissaan ja typeryyksissään olivat mulle aiheuttaneet. Vieressä istuva mies laski kätensä mun olkapäälle ja pahoitteli syvästi.

Kerroin heille, miten hienoja aikuisia heistä kaikista oli kasvanut ja että mä olin todella iloinen heidän vastaanotostaan. Että mä vihdoin olen vapaa ja mä pääsen jatkamaan elämää. 

Mä olin hämmentynyt saamastani palautteesta. Että ne ihmiset aikuisten oikeasti olivat empaattisia ja syvästi pahoillaan. Mä tunsin vapautuvani. Kahleet irtosivat ja haavat puhdistuivat. Arvet toki jää, mutta ne ovat todella haaleat nykyään, lähes huomaamattomat.

Loppu ilta meni vanhoja muistellessa. Olin tuonut luokkakuvat mukanani ja porukka oli siitä kovin iloisia. Myös pari lehtistä, jotka yläasteella tehtiin luokastamme ja jotka pyynnöstä jätin sinne lähdettyäni. Olin paikalla siis reilu 6 tuntia (vaikka epäilin, että hyvä jos tunnin uskallan olla). Lähdin siis ilta yhdentoista maissa, sillä seuraavana päivänä oli aikainen herätys ja olin muutenkin väsynyt siitä kaikesta jännityksestä ja sen laukeamisesta.

Kun ilmoitin lähteväni, jokainen tuli oma-aloitteisesti mua halaamaan vuorotellen. Sain kuulla vielä pahoitteluja, anteeksipyyntöjä ja myös kehuja siitä, miten vahva ja rohkea ihminen mä olen ja miten musta on vielä ihan mihin vaan.

Olen siis äärettömän kiitollinen näille ihmisille. Vaikka he tekivät elämästäni peruskoulussa helvettiä, he myös pelastivat kaikkien näiden vuosien jälkeen mut siltä helvetiltä. Mä en kanna kaunan kaunaa, en muistele pahalla. Mä olen aidosti onnellinen. 

Kiitos te luokkalaiseni, te kevensitte mun taakkani. Te korjasitte mut. Te hyvititte virheenne. Ja mä päästän myös puolestani teidät omantunnontuskien kourista.

Kiitos.

Tämä lienee viimeinen kirjoitukseni tänne. Mä sain tarinalleni onnellisen lopun koulukiusaamisen tiimoilta.
Jätän kirjoitukseni silti esille, jos ne antavat toivoa ja apua samojen asioiden kanssa kamppaileville ihmisille. Ja rohkeutta, mikäli tulee tilaisuus kohdata entiset kiusaajat.